Tovi jos toinenkin on vierähtänyt. Tänä aikana on tullut käsiteltyä häiden suunnittelun loppusuoran ja varsinkin häiden jälkeen heränneitä fiiliksiä. Ei olisi osannut arvata, millaisesta myllystä on puristettu läpi. Häiden jälkeen olo on ollut kaikkensa antanut. Nautimme molemmat hääpäivästä ja meillä oli hauskaa. Siksi onkin niin outoa, että hääpäivän jälkeen on ollutkin osaltani enemmän itkuisuutta ja harmitusta. Tämä ensimmäinen kuukausi on ollut aikamoista sinnittelyä.
Oma kipuilu on vaikuttanut vahvasti, etten ole oikein päässyt vielä siihen häiden fiilistelyyn. Häissä satutin molemmat jalkani tanssilattialla. Varpaat kipuilivat koko minihäämatkan ajan ja vaikuttivat kävelyyn. Kotiin palattua ei mennyt kauaa, kun sateessa märät portaat yllättivät saapasjalat ja liukastuin kunnolla. Nyt olenkin potenut kotona häntäluun aluetta ja sieltä kivut ovat sykkineet selkärankaa pitkin niskaan ja päähän asti. Ei ihan paras alku ja parhain kulunut kuukausi, mutta pohjalta ei pääse kuin ylöspäin.
Olen koittanut miettiä ja ymmärtää omia tuntemuksia ja ajatuksiani. Outo olo on edelleen läsnä. Olen jutellut sulhasen kanssa ja käynyt asioita läpi kaason sekä lähimpien ystävien kanssa. Mutta siltikään ajatusten pukeminen sanoiksi ei ole helppoa. En jotenkin pääse eteenpäin, siihen häiden fiilistelyyn, vaikka on kuvat, videot ja muistot.
 |
| Ensimmäinen itse sidottu kimppu, koska mitä olisikaan kuukausipäivä ilman kukkia. |
Häiden jälkeen ei ollutkaan sitä samanlaista kihelmöintiä ja rakkauskuplassa oloa kuin esimerkiksi kihloihin mentyä. Naimisiinmeno ei ollutkaan ihan vain pala paperia, vaan se olikin suurempi muutos ja vaatinut minulta enemmän ajatustyötä kuin alunperin ajattelin. Tapahtuneen prosessointia ja totuttelua. Ja siihen yhdistettynä jatkuva fyysinen kipu. Samaan aikaan hääpäivä oli elämäni paras päivä ja kuitenkin häitä ympäröivä aika on ollut niin kuluttavaa.
En ole osannut nauttia tästä ajasta, mitä meillä on ollut sulhasen kanssa häiden jälkeen, vaan murehdin jo tulevaa, kiireistä syksyä. Joka vuosi metsästys nipistää yhteistä aikaamme. Kalenteri on aikalailla tyhjä yhteisistä menoista tästä joulukuulle. Nyt täytyy entistä enemmän ottaa arki-illoista irti, koska silloin olemme samassa paikassa. Joka vuosi syksy on ollut sitä aikaa, kun voin kalenterin täyttää omilla jutuilla, miettimättä, missä toinen menee. Metsästys on sulhaselle tärkeä harrastus ja elämäntapa, joka kuitenkin vie vain osan vuodesta.
Kuukausi on pitänyt sisällää myös asioiden hoitoa, joita naimisiinmeno toi eteen. Nimeni muuttui ja on jännää seurata, milloin puhelimeen vastaaminen tai asioiminen alkaa luonnistua uudella nimellä. Tähän mennessä on saanut keskittyä, että sanon sen oikein. Allekirjoitus meni vanhasta tottumuksesta vanhalla nimellä, koska onhan sitä tullut rustattua aika moneen kertaan kolmenkymmenen vuoden aikana. Se oli kuitenkin nimi, jota opettelin kirjoittamaan, kun muutenkin opettelin lapsena kynän käyttöä. Keskittymällä uusi allekirjoituskin on alkanut löytyä.
Olen saanut asioita hoidettua ja ilmoitettua tietoja eteenpäin, mutta passikuvan ottaminen vei aikaa. Olen ollut niin väsynyt, että se näkyy naamasta. Ja en vaan halunnut tästä muistoa passiin ja ajokorttiin muutamaksi vuodeksi. Mutta en oikein voinut enää vetkutella, vaan hakemus on tehty. Ajantasaisille henkkareille olisi jo käyttöä. Kelakortti tuli automaattisesti kotiin uudella nimellä sen jälkeen, kun tieto näkyi digi- ja väestötietovirastossa. Kelakortti oli päivätty viisi päivää vihkimisen jälkeen eli tieto oli mennyt nopeasti. Nyt myös ulko-ovessamme lukee yhteinen nimi ja se jos mikä tuntuu viralliselta.
Myös nimitykseen rouvana sukunimen kanssa on saanut totutella. Tähän asti sulhasen vanhemmat ovat olleet herra ja rouva ja edelleen miellän ensimmäisenä, että heistä puhutaan. Mutta tosiaan, nyt myös meistä voi kuulla samaa nimitystä. Kihlauduttua aloin makustella uutta nimeä, koska halusin, että perheenä meillä on yhteinen sukunimi. Kun nimi piti lukita esteiden tutkintaa tehdessä, olo oli varma päätöksestä. Kuitenkin sellainen pieni ääni oli takaraivossa, että se on menoa nyt eikä paluuta ole. Olen kuullut muutamia kommentteja ystäviltä, kun he olivat vaihtaneet nimeni puhelimeen, että kuka hemmetti toi on, joka laittaa viestiä. Uuteen nimeen on siis ollut totuttelemista puolin ja toisin.
Kolmen vuoden suunnitteluaika mahdollisti sen, että sain fiilistellä ja suunnitella häitä omaan tahtiin ja tarpeen tullen oli aikaa jättää hääjärkkäilyt myös sivummalle. Ehdin rauhassa tutustua eri palveluntajoajiin, kierrellä erilaisia häämessuja ja tehdä yhdessä valintoja häitämme varten. Tuntuu, että sain häistä ja suunnittelusta kaiken haluamani irti.
Sitä ajatteli, että kun aikaa on reilusti, stressiäkään ei ehdi tulla. Kaikkeen ehtii hyvissä ajoin varautua ja suunnitella. Mutta niin vaan se stressi ehti napata otteeseensa. Näin jälkikäteen ajateltuna, miksi edes otin niin paljon paineita. Sillä hetkellä en kuitenkaan valinnut, että nyt stressaan, vaan se tuli niskan päälle ihan kysymättä. Häiden jälkeen tuli helpotus, ettei enää tarvitse suunnitella ja ottaa kaikkea mahdollista huomioon.
Olemme saaneet hyvää palautetta häävierailta häistä. On pitänyt ihan opetella ottamaan kehuja vastaan. Ja onhan se palkitsevaa, että kaikki se ajatustyö ja suunnittelu tuotti niinkin hyvän lopputuloksen. Saimme myös ihan mielettömästi apuja läheisiltämme. Ilman heitä ei hääpaikka olisi näyttänyt niin hyvältä tai hääpäivä mennyt niin sujuvasti. Vieraat viihtyivät, ruoka maistui ja jokainen sai tanssia juuri niin paljon kuin mieli teki.
Hääpäivän jälkeen oli ihana nähdä ensimmäisiä vieraiden ottamia kuvia ja videonpätkiä. Saimme myös hääkuvaajaltamme ensimmäiset maistiaiset ja niitäkin tuli katsottua ja näytettyä moneen kertaan. Selailimme vieraskirjan läpi ennen minihäämatkalle lähtöä. Kortit otimme matkalle mukaan ja luimme niitä matkan aikana. Kotiin palattua alkoi jännityksellä odotus ja hääkuvaajamme sivujen seuraaminen, milloin hän saattaisi työstää hääkuviamme. Saisiko mahdollisesti jotain ennakkotietoa.
Aika tarkalleen neljä viikkoa häistä saimme loput hääkuvamme. Ja niitähän on aivan valtavasti. Katsoimme kuvat yhdessä läpi ja useamman kerran sen jälkeenkin. Niin paljon onnistuneita kuvia ja muistoja. Mutta myös kohtia, joista voi ottaa oppia. Olisi pitänyt sittenkin vielä enemmän suunnitella kuvausta. Sulhasen taskussa oli lista haluamistamme yhteiskuvakokoonpanoista vieraiden kanssa. Olisi pitänyt kuitenkin varata kuvaukselle lisää aikaa ja ottaa sittenkin vielä pienemmillä porukoilla kuvia.
Itselläni meni myös jotenkin ajantaju hääpäivänä, koska en tajunnut kuvatessamme juhlapaikan pihalla sulhasen kanssa potretteja, että tämä on nyt se toinen kuvaushetki. Sään puolesta emme saaneet auringonlaskukuvia, mutta onneksi pystyimme kuvaamaan ulkona. Jälkikäteen kuitenkin jäi painamaan, etten muistanutkaan ehdottaa siirtymistä vielä sivummalle juhlapaikan pihalta. Olisimme saaneet kahdenkeskisen hetken sulhasen kanssa, jossa vain kuvaaja olisi ollut läsnä. Näin ollen hääpäivän fiilistely, halailu ja pusukuvat jäivät vähiin. Onneksi sulhanen löysi oikeat sanat tähänkin kuvausasiaan. Otetaan fiilistelykuvia esim. kymmenvuotishääpäivänä.
Pidin myös huntua pitkälle iltaan, joten kampauksesta ja häämekosta takaapäin jäi nyt ottamatta kuvia. Toisaalta tulipahan käytettyä huntua koko elämän edestä, koska harvemmin sitä muissa tilaisuuksissa käyttää. Onneksi on paljon onnistuneita muita kuvia, joista välittyy juhlan tunnelma. Vielä pitäisi osata päättää, mitä kaikkia kuvia teetetään ja millainen kiitoskortista tulee. Vieraskirjaan jäi tervehdysten ja onnittelujen jälkeen hyvin tilaa, joten kuvia saa samoihin kansiin talteen.
Mietin pitkään, sanonko näitä fiiliksistä ääneen. Niin hämmentävää. Eihän tällaisiin tuntemuksiin ja outoon oloon osannut varautua. En kuitenkaan halunnut jättää sanomatta tätäkin puolta, mitä häiden jälkeen voi tulla. Itselle olisi jäänyt jotenkin valheellinen olo, jos postaukset olisivat olleet vain iloista tykitystä ja hehkutusta. Kaikki tunteethan ovat sallittuja. Nyt ne vaan täytyy ottaa vastaan ja käsitellä. Uskon, että tämän jälkeen on helpompi muistella hääpäivää.