Häämekon sovitus on ollut häässunnittelun ajan sellainen osa, jota olen tietoisesti siirtänyt ja siirtänyt lähemmäksi häitä. Nyt aletaan kuitenkin olla siinä pisteessä, että sovituksien aloitusta ei voi enää siirtää. Tai ei kannata, jos haluaa jatkaa suht rentoa häiden suunnittelua vielä jatkossakin. Tähän mennessä suunnittelu on edennyt siinä mielessä kivasti, että kerralla ei ole tarvinnut keskittyä kuin yhteen tai kahteen kokonaisuuteen ja tehdä siitä päätökset. Mutta miksi sitten hääpuvun sovitus jännittää, pelottaa ja jopa stressaa, vaikka sekin on vain yksi osa hääpäivään liittyen. Ja juurikin näiden tuntemuksien takia olen siirtänyt sovituksien aloitusta. Myös sekin on totta, ettei massiiviselle hääpuvulle ole ollut säilytyspaikkaa pitkiksi ajoiksi ja niin, ettei se paljastuisi sulhaselle ennen aikojaan. Ennen kaikkea minua mietityttää ihan valtavasti mennä koko liikkeisiin.
Viime vuoden tammikuussa hääpuvut tulivat uniinikin. Lueskelin muistin virkistämiseksi täältä, mitä toiveita minulla oli silloin hääpukuni suhteen. Ja samoilla linjoilla olen edelleen. Näyttävä helma ja laahus, oi kyllä. Olkaimet tai jonkinlaiset hihat, mieluusti. Pitkä huntu, ehdottomasti ja itseasiassa se on jo hommattuna. Pystyn siis suunnittelemaan kaikkea hääpuvunkin ympärille, mutta sitten itse hääpuku päälle, oi ja voi.
Innoissani olen kopsutellut hääkengillä menemään alakerran naapurien iloksi, kun ajan kenkiä sisään. Innoissani etsin ja varasin ammattilaiset loihtimaan minusta kauniin morsiamen kampauksen ja meikin osalta. Innoissani olen suunnitellut hääkampausta ja siihen tulevia kukkia. Innoissani olen selvitellyt, seurannut ja tehnyt valintoja sulhasen kanssa kaikesta muusta hääpäivään. Mutta sitten hääpuvun kohdalla liinat kiinni.
Häämessuillakin olen yrittänyt kävellä messualueella niin, etten vahingossakaan vilkuile hääpukuja rekeissä enkä ainakaan ajaudu juttelemaan hääpukupisteillä kenellekään, ettei joku ehdota kokeilemaan hääpukuja. Yksillä häämessuilla uskaltauduin hypistelemään käytettyjä hääpukuja kaikessa rauhassa kaasosiskojen kanssa, mutta se taitaakin olla ainoa kerta. Häämuotinäytöksissä hääpukujen ihastelu ei ole ongelma, koska silloin puvut ovatll jonkun toisen päällä. Postauksen kuvat ovatkin tammikuun 2019 Love me do -häämessujen häämuotinäytöksestä.
Oloani ei ole helpottanut näkemäni tsemppilausahdukset, että morsian on aina oikean kokoinen ja jokaiselle löytyy oma unelmien hääpuku. Kun itse koen itseni, etten ole oikean kokoinen tai en haluaisi olla tämänkokoinen morsian. Näen jo, kuinka tursuan ihan vääristä paikoista. Ja löydänkö istuvaa hääpukua, joka ei ole liian antava, mutta ei myöskään kaulasta nilkkaan täysin peittävä.
Hyväksy itsesi. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet. Mutta miten silloin, kun itseään katsoessa miettii, mitä oikein on tapahtunut ja miten olen antanut tämän tapahtua. Olenko minä oikeasti tuossa? Kaikista eniten minuun kolahti lausahdus, olen huolissani meidän terveydestä. Vaikka se oli muotoiltu pehmeämmäksi ilmaisuksi, ymmärsin kyllä, että se oli enemmän tarkoitettu minulle ja toisella on huoli minusta. Ja tottakai totuus satuttaa, koska tiedän itsekin, että nyt ei ole hyvä.
Ihminen muuttuu vuosien myötä. Tottakai olen osittain pysynyt samana, mutta myöskin muuttunut näiden yhteisten yhdentoista vuoden aikana. Ei saisi verrata itseään nuorempaan itseensä eikä varsinkaan muihin. Mutta oma mieleni ainakin laukkaa. Eikä minulla ole mitään ns. hyvää syytä, miksi olen päästänyt itseni huonompaan kuntoon. En ole synnyttänyt, että voisin selitellä ja syyttää raskautta ja sen tuomia muutoksia kehoon. En ole vakavasti tai pitkäaikaisesti sairastunut, jotta sekään olisi syy. Näin on vain päässyt tapahtumaan. Ja juurikin pikku hiljaa ja salakavalasti omilla valinnoilla aiheutettu muutos. Ihan itse olen tämän itselleni tehnyt.
Muutokset myöskään toiseen suuntaan eivät tapahdu salamana. Muutos parempaan on kuitenkin käynnissä. Olen lisännyt liikkumista. Kävelystä tykkään ja töiden jälkeen olenkin kävellyt kotimatkaa tai muutoin käynyt kävelemässä. Mutta pelkkä kävely ei ole niin tuloksellista. Ja voisin käydä lenkillä vieläkin useammin. Enemmänkin lenkki heti töiden jälkeen auttaa irtautumaan työasioista. Ollaan käyty sulhasen kanssa myös yhdessä lenkillä ja hän on yrittänyt innostaa minua juoksemaan. Hölkkäpätkät eivät vieläkään rullaa kivuttomasti, mutta ei auta kuin jatkaa. Onneksi toinen on vieressä tsemppaamassa, vaikka välillä yletön tsemppaaminen ei auta yhtään ja tekisi mieli juosta ihan toiseen suuntaan. Ruokavaliotakin olen rukannut. Syön aikalailla säännöllisesti ja kokonaan en ole kieltänyt itseltäni mitään. Eli mitään kitudieettiä ei ole menossa.
Eniten töitä joudunkin tekemään ajatuksieni ja nimenomaan stressin kanssa. Tuntuu, että juuri stressin takia keho on pysähtynyt ja tavallaan kierroksilla samaan aikaan. Rentoutumisharjoituksia olen myös tehnyt. Ja parhaiten ne toimivat juurikin kävellessä kotiin ja matkan aikana jättää työasiat pois jaloista ennen kotiovea. Joogasta on myös ollut apua, kun keskittyy täysin vain omaan hengitykseen ja ohjaajan antamiin ohjeisiin. Ja yhtäkkiä huomaakin olevansa pää lattiassa jos jonkinlaisessa asanassa, kun venyttää hengityksen tahtiin.
Monipuolisuuden olen kokenut toimivaksi, vaikka yksin lenkkeillessä tuppaan ajautua samoille poluille ja kaduille. Motivaatiostakaan ei pitäisi olla kiinni. Tarkoitus ei ole olla tikissä hääpäivänä, eikä kyllä häiden jälkeenkään, vaan mieluummin hyvinvoiva. En nyt tiedä, saiko näistä ajatuksistani yhtään kiinni. Ja olen miettinyt todella pitkään, että pystynkö edes kirjoittamaan koko asiasta tänne. Nyt kun ensimmäiseen hääpukusovitukseen on enää viikko, minun on vain kohdattava pelkoni ja epävarmuuteni.
Miten hääpukusovituksesta selviää hengissä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!